Jätä kamera kotiin

6.7.2006 12:47 Oletteko törmänneet ihmiseen, joka ei ehdi nauttia lomasta tai suuresta
juhlasta, koska hänellä on niin kiire ikuistaa se valokuvaksi?

Digikamerat ovat nostaneet kansan kiinnostusta valokuvaukseen, ja mikseivät olisi. Epäonnistuneet otokset voi poistaa heti, kuvia on helppo tallentaa ja käsitellä tietokoneella, tulostaa itse tai lähettää tulostettavaksi alan liikkeeseen verkon välityksellä. Lomaotoksetkin voi kätevästi jakaa sukulaisille ja ystäville.

Kaikkein parhaan neuvon lomakuvaajille luin joskus englantilaisesta valokuvauslehdestä. Ohje on helppo: jätä kamera välillä kotiin. Niinpä. Liian usein asiat jäävät kokematta, kun niitä yritetään – vieläpä ihan turhaan, ihan liian kaukaa ja ihan liian hämärässä – ikuistaa valokuvaksi.

Miksi yrittää saada valokuva jostakin sellaisesta, mistä voisi saada kokemuksen kautta muistikuvan? Miksi tallentaa asioita vain tallentamisen vuoksi? Miksi opetella muistamaan sumeiden suttukuvien perusteella?

Miksi et tallentaisi muistoja mieleesi? Kokemus saattaa varastoida ne muistiin yllättävän pitkäksi aikaa. Jos muistot sattuisivatkin katoamaan, ne voi palauttaa mieleen ilmaiseksi. Muistikuvat kyllä saattavat ajan mittaan korruptoitua, mutta usein ihan positiivisesti. Ihmisen mielellä on taipumus kullata muistoja, joten muistikuvista ei tarvitse edes photoshoppailla punaisia silmiä…

Älä kuvaa liikaa

Tietysti valokuvista voi nauttia ilman, että on koskaan ollut niiden esittämissä paikoissa tai tavannut ihmisiä niissä. Nyt puhutaankin muistojen tallentamisesta ja tallettamisesta.

Kuvien ottaminen muistoksi on tietysti usein ihan paikallaan, mutta jos aina pitää ottaa tallennusvälineet mukaan, voi ehkä miettiä omia motiivejaan. Koska välineet tekevät tallentamisen mahdolliseksi, helposti ajattelee, että jos minä nyt sen kameran jätän kotiin, missaan varmasti ainutlaatuisen kuvan.

Vaarana – eikä tämä oikeasti ehkä ole kovin vaarallista – on se, että aletaan havainnoida maailmaa vain mahdollisina kuvina. Ammattikuvaajalle tai intohimoisesti valokuvausta harrastavalle se voi olla ainoa tapa nähdä, ja hyvä niin. Jos taas perusnäppäilijä, muistojen tallentaja, ei enää voi viettää lapsensa ristiäisiä tai häitä ilman kameraa, jotakin olennaista jää häneltä kokematta.

Onko tuollaisessa tilanteessa tärkeämpää, että on hetkessä läsnä vai että räpsii siitä kuvia, jotka ehkä onnistuvat tai sitten eivät?

Nuppikamera taltioi tuoksutkin

Ehkä informaation tulvassa hätä tallentamisesta on kasvanut liikaa. Toisinaan voisi muistuttaa itseään siitä, että tallentamisen mahdollisuus ei tarkoita tallentamispakkoa. Ihmisten ulottuvilla on nyt tekniikkaa, jolla taltiointi on helppoa, mutta jos taltioinnista tulee itsetarkoitus, se taltioinnin kohde jää pelkäksi tallenteeksi. Tärkein onkin enää pelkkä kuva siitä jostakin, mitä ei koskaan itse kokenut.

Ihmiseen on sitä paitsi rakennettu oivallinen taltiointijärjestelmä: erittäin nopeasti tarkentuva ja erilaisiin valaistusolosuhteisiin ja värilämpötiloihin sopeutuva näkö sekä aivojen melkoinen muistikapasiteetti. Bittien mukana eivät tallennu tuoksut ja tuntemukset, mutta ihmisen muistiin jää jälkiä kaikilla aisteillamme tavoittamastamme informaatiosta. Tuttu tuoksu tai musiikki voi palauttaa mieleen muistoja kymmenien vuosien takaa.

Omasta päästä kadonneita muistikuvia edes ei osaa kaivata: kun ne ovat menneet, ne ovat menneet. Muistikortilta hävinneet kuvat sen sijaan nakertavat rotan lailla. Nehän olivat juuri ne parhaat koskaan ottamani kuvat!

Ja jos jotakin kannattaa kuvata, niin mieluummin arkea kuin juhlaa. Arjen pienet asiat tulee koettua joka tapauksessa, mutta harvemmin niitä tulee taltioitua. Eipähän tarvitse harmaahapsena tihrustella niitä iänikuisia ryhmäpotretteja kirkon edestä, mökin takaa ja mummolan rappusilta ja miettiä, että eikö me ikinä muuta tehty kuin seistiin muodostelmassa ja hymyiltiin.

Jutun kirjoitti: Antti Kirves